Vuosi kotinurkkien tallausta takana

Vuosi vaihtui Nikkarin mäellä jossain aamuhämärän ja lumisateen välissä. Alkuvuodesta möngin vielä urhoollisesti lähes joka aamu raivaussahan kanssa hangessa, mutta kun lumi alkoi jo hipoa polvia, jätin sahan varastoon. Työpäivät ovat sen jälkeen kuluneet lähinnä tietokoneen ääressä. Mutta tulostakin on tullut: kirjanpito ja viime kesän viljelymuistiinpanot olivat valmiita jo tammikuussa. Myös monen monta exceliä on syntynyt liittyen viljelykiertoon, kasvikannattavuuksiin, parsaan ja ensi kesän tulevaan halli-investointiin. Suunnittelupöydällä on tällä hetkellä myös parsahara.

Tammikuun alussa työhuoneeni näytti tältä.

Työhuoneen ikkunasta tuijotellessani huomasin alkuvuodesta myös naputtelevani läppäriä jo toista vuotta päätoimisena viljelijänä. Vuosi on kulunut vauhdilla, mutta miten elämä on muuttunut?

Lisää tilaa

Vain yhteen työhön keskittymällä olen saanut ennen kaikkea lisää tilaa, sekä kalenteriin että korvien väliin. Enää ei tarvitse ajaa silmät ristissä aamulla palaveriin kuivurilla tai ruiskutraktorissa vietetyn yön jälkeen. Ennen tapanani oli alkuvuodesta tehdä viljelymuistiinpanot valmiiksi selaamalla edelliskesän kalenteria ja bongailemalla sieltä merkintöjä kuten: ”Peräpellon rikat” tai ”Mäkipellolle salpietaria”. Epämääräisten merkintöjen kiroamisen lisäksi kalenterin lukeminen sai minut yleensä aina hengästymään. Kuinka ihmeessä olin selvinnyt edelliskesästä hengissä? Viikko toisensa jälkeen kaikkea mahdollista, aamusta iltaan. Moni pystyy yhdistämään viljelyn ja palkkatyöt menestyksekkäästi kummankin pestin kannalta. Ihailen heitä ja nostan pipoani. Osa-aikaviljelijät ovat todellisia sankareita. He tekevät kaikki viljelytyöt ylitöinä.

Lisäajan ohella ehkä merkittävin lisätila on tullut pään sisään. Jaksan taas ajatella! Vaikka aikataulullisesti kahden eri työn, minulla viimeksi siis viljelijän ja hanketiedottajan, yhdistäminen voisi vielä onnistua, homma ei välttämättä suju oman jaksamisen kannalta. Kun päässä pyörii jatkuvasti liikaa asioita, ei mihinkään enää jaksa keskittyä kunnolla. Varsinkin kasvukaudet kuljin aiemmin pienessä sumussa ja viljelytöiden organisointi muistutti lähinnä tulipalojen sammuttamista. Mitään pidemmälle kuin parin päivän tai maksimissaan viikon päähän ulottuvia suunnitelmia ei pystynyt tai jaksanut tehdä. Ei tilan kehittämisen ja tulevaisuuden suunnittelun kannalta kovin otollista.

Nyt päässä on oikeasti tilaa ajatella ja suunnitella. Olen löytänyt viljelyyni vision ja tavoitteet, jotka ulottuvat kauemmas kuin ensi kevääseen. Niitä kohti on nyt paljon hempompi pyrkiä.

Se on kevät.

Mikä sitten on muuttunut arjessa?

En ajele enää 100 kilometrin työmatkaa, vaan lasken 200 metrin mäen alas pyörällä maatilan pihaan. Tai kävelen aamupalapöydästä työhuoneeseen ja avaan läppärin. Työvaatetuskin on aika erilainen kuin palkkatöihin lähtiessä. Peilin sijaan työvaatteiden sopivuus arvioidaan toimivuudella. Housujen pitää pysyä ylhäällä kyykistyessäkin ja taskuihin on mahduttava riittävästi tavaraa. Pipo on lähes ympäri vuoden vakiovaruste, koska sen alle saa aamuisin harottavan tukan. Meikkiä tarvitaan vain ihmisten ilmoille lähtiessä (eli aika harvoin).

Työpaikkaruokalani sijaitsee parin kilomterin päässä. Siellä tarjonta vaihtelee nakkimunakkaasta lampaan viuluun. Millä päällä paikan emäntä nyt sattuu olemaan. Ja emäntä sattuu olemaan myös äitini. Rahaakin kuluu viljelijänä vähemmän. Koska vietän päivät kotinurkissa ja ruokakauppaan ajan Hämeenkosken Saleen, ei heräteostoksista tai kahvilakuluista ole suurta pelkoa.

Pelkästään omassa pihapiirissä oleilussa on myös yksi huono puoli. En arjessa juuri tapaa oman perheen lisäksi muita ihmisiä. Sosiaalinen kanssakäyminen on vähentynyt. Se ei introvertille hämäläiselle ole niinkään ongelma, nautin toki hiljaiselosta. Joskus olisi kuitenkin kiva jutella jonkun perheen ulkopuolisenkin kanssa. Sosiaalisuus vaatii nyt enemmän omaa aktiivisuutta. Seuraa ja juttukavereita kuitenkin löytyy, kun lähtee vaikka suunnistusseuran naisten yhteislenkille tai soittaa kaverille.

Vuoteen on mahtunut paljon muutosta, paljon totuttelua ja paljon hyvää. Nautin joka kerta, kun viiletän potkukelkalla navetalta kotia kohti ja nouseva aurinko tuikkii säteillään Kallioistenmäen takaa.

Ystävänpäiväselfiet Lurun kanssa.
Titsu piti myös selfieiden otosta, mutta ei paikallaan pysymisestä.
Ja yleensä kun yhtä lammasta rapsutat niin kahdeksan muuta tulee vaatimaan samaa.